Suomen ja Viron viisumivapaudesta on tänään 20 vuotta
IS: ”Kyllähän suomalaisten käytös täällä oli aika uskomatonta”
Pilaavatko humalaiset suomalaisporot Tallinnan? Tuleeko Suomesta rikollisten temmellyskenttä? Naapurien väliset ennakkoluulot joutuivat testiin 20 vuotta sitten, kun Viron ja Suomen välille astui viisumivapaus 1. toukokuuta 1997.
Kaksikymmentä vuotta vanhan Viron passin sivuilla on niin paljon leimoja, että paperin kohokuviot hautautuvat paikoin musteen alle. Leimat toistuvat kuin kaleidoskoopissa: Suomi-Finland passintarkastus Helsinki. Lähtenyt-avrest tai saapunut-inrest.
Päivämäärä kuitenkin vaihtelee, ja yksi leimoista on päivätty 1. toukokuuta 1997: saapunut Suomeen. Sen taakse kätkeytyy käännekohta kahden pienen valtion pitkässä yhteisessä historiassa.
Edellisenä lauantaina 26. huhtikuuta passin haltija, tallinnalainen toimittaja Piret Kooli, joutui vielä kerran palaamaan Tallinnaan, sillä hänen viisuminsa ei sallinut yli seitsemän päivän oleilua Suomessa. Seuraavana lauantaina, vapunpäivänä 1. toukokuuta, hän sai seilata Suomeen ilman viisumia ja jäädä maahan 90 päiväksi.
Silloin astui voimaan Suomen ja Viron välinen viisumivapaus. Yhdelle se merkitsi Viron läpimurtoa neuvostovallan tuhkista länsituulen syleilyyn, toiselle siltaa naapurikansojen välillä – kaksoiskaupungin henkiinheräämistä ja sisarkulttuurien kädenpuristusta. Kolmannelle päätöksen ensisijainen arvo oli helpompi pääsy halvan alkoholin äärelle.
Oli myös heitä, joiden mielestä rajan avaaminen uhkasi turvallisuutta ja elämisen rauhaa: tahrasi Suomea virolaisella rikollisuudella ja Viroa suomalaismoukkien sikailuturismilla.
PIRET Koolille viisumipakon poistuminen oli yhtä kuin henkilökohtainen vapaus. Hän muutti 7. helmikuuta 1997 Tallinnasta Kouvolaan, jossa hänen virolainen puolisonsa asui ja työskenteli. Parisuhde ei riittänyt syyksi pidempiaikaiselle oleskelulle, joten Koolille myönnettiin seitsemän päivän viisumi – tosin uusittava sellainen, jolloin sadan markan käsittelymaksua ei tarvinnut maksaa aina uudestaan.
– Tulin joka ikinen lauantai Kouvolasta Helsinkiin, otin laivan Tallinnaan, olin yön yli ja palasin seuraavana päivänä Helsinkiin, Kooli (46) muistaa.
– Toisena lauantaiaamuna viisumivapauden jälkeen heräsin Kouvolassa ja tajusin, että tänään voin jäädä kotiin, mun ei tarvitse lähteä minnekään.
Ajalta ennen viisumivapautta hän muistaa ennen kaikkea odottamisen. Odottaa sai viisumia hakiessa, sitä noutaessa ja molempien maiden rajoilla. Helsingin vanhassa satamassa virkailija kysyi aina samat kysymykset, muun muassa minne olette menossa ja mikä on matkanne tarkoitus.
Vapunpäivänä 1997 Kooli teki viimeisen aamujuontonsa Raadio Kukussa, itsenäisen Viron ensimmäisellä yksityisellä radiokanavalla. Sitten hän astui Georg Ots -laivaan, joka lähti terminaalista noin puolilta päivin.
Hän jätti viimeistä kertaa taakseen Linnahall-kulttuurikeskuksen, rannikkonäkymää hallitsevan betonikompleksin, jonka maanalaisessa kerroksessa Raadio Kukun toimitus sijaitsi.
JOS joku on viisumivapauden edesauttamasta vapaasta liikkuvuudesta hyötynyt, ei ainakaan Linnahall. Moskovan olympialaisiin 1980 avatussa rakennuksessa esiintyivät neuvostoajan suuret tähdet. Nyt se on lohduton muisto menneestä loistosta: hyinen ja pilkkopimeä aavetalo, jossa konserttisali auloineen ja naulakoineen sekä toimistot ja pukuhuoneet hikoilevat kosteutta. Ikkunat ja julkisivu ovat saaneet päällysteekseen töhryjä.
Hallitsevin elementti on pistävä homeen aromi. Se oli läsnä jo Koolin lapsuudessa 1980-luvulla, kun hän kävi täällä konserteissa.
– Sanoimme sitä Neuvostoliiton hajuksi.
Sisäänkäynnissä on sentään vielä pieni koppi, jossa kyhjöttää iäkäs vastaanottovirkailija. Hän päästää Koolin alakertaan, Raadio Kukun toimituksen silloiselle ovelle. Kanavan nimi löytyy yhä summerivalikosta.
Kooli lähti täältä laivalle haikeana: radiokanava oli mieluinen työpaikka. Lautalla hän koki hienoisen antikliimaksin.
– Olin pettynyt, kun ei ollut mitään juhlaa viisumivapauden kunniaksi. Ei ilmapalloja eikä serpentiinejä.
Pilaavatko humalaiset suomalaisporot Tallinnan? Tuleeko Suomesta rikollisten temmellyskenttä? Naapurien väliset ennakkoluulot joutuivat testiin 20 vuotta sitten, kun Viron ja Suomen välille astui viisumivapaus 1. toukokuuta 1997.
 |
| Foto minu passi löödud templist päeval, mil eestlane sai jälle viisavabalt Soome sõita. |
Päivämäärä kuitenkin vaihtelee, ja yksi leimoista on päivätty 1. toukokuuta 1997: saapunut Suomeen. Sen taakse kätkeytyy käännekohta kahden pienen valtion pitkässä yhteisessä historiassa.
Edellisenä lauantaina 26. huhtikuuta passin haltija, tallinnalainen toimittaja Piret Kooli, joutui vielä kerran palaamaan Tallinnaan, sillä hänen viisuminsa ei sallinut yli seitsemän päivän oleilua Suomessa. Seuraavana lauantaina, vapunpäivänä 1. toukokuuta, hän sai seilata Suomeen ilman viisumia ja jäädä maahan 90 päiväksi.
Silloin astui voimaan Suomen ja Viron välinen viisumivapaus. Yhdelle se merkitsi Viron läpimurtoa neuvostovallan tuhkista länsituulen syleilyyn, toiselle siltaa naapurikansojen välillä – kaksoiskaupungin henkiinheräämistä ja sisarkulttuurien kädenpuristusta. Kolmannelle päätöksen ensisijainen arvo oli helpompi pääsy halvan alkoholin äärelle.
Oli myös heitä, joiden mielestä rajan avaaminen uhkasi turvallisuutta ja elämisen rauhaa: tahrasi Suomea virolaisella rikollisuudella ja Viroa suomalaismoukkien sikailuturismilla.
 |
Toimittaja Piret Kooli vilkuttaa Helsingin-lautalle Linnahallin katolla. Satama tuli Koolille turhankin tutuksi ennen viisumivapautta, sillä hän joutui joka viikonloppu palaamaan Tallinnaan Suomessa asuvan puolisonsa luota. (KUVA: Seppo Solmela/Mari Kooli)
|
– Tulin joka ikinen lauantai Kouvolasta Helsinkiin, otin laivan Tallinnaan, olin yön yli ja palasin seuraavana päivänä Helsinkiin, Kooli (46) muistaa.
– Toisena lauantaiaamuna viisumivapauden jälkeen heräsin Kouvolassa ja tajusin, että tänään voin jäädä kotiin, mun ei tarvitse lähteä minnekään.
Ajalta ennen viisumivapautta hän muistaa ennen kaikkea odottamisen. Odottaa sai viisumia hakiessa, sitä noutaessa ja molempien maiden rajoilla. Helsingin vanhassa satamassa virkailija kysyi aina samat kysymykset, muun muassa minne olette menossa ja mikä on matkanne tarkoitus.
Hän jätti viimeistä kertaa taakseen Linnahall-kulttuurikeskuksen, rannikkonäkymää hallitsevan betonikompleksin, jonka maanalaisessa kerroksessa Raadio Kukun toimitus sijaitsi.
JOS joku on viisumivapauden edesauttamasta vapaasta liikkuvuudesta hyötynyt, ei ainakaan Linnahall. Moskovan olympialaisiin 1980 avatussa rakennuksessa esiintyivät neuvostoajan suuret tähdet. Nyt se on lohduton muisto menneestä loistosta: hyinen ja pilkkopimeä aavetalo, jossa konserttisali auloineen ja naulakoineen sekä toimistot ja pukuhuoneet hikoilevat kosteutta. Ikkunat ja julkisivu ovat saaneet päällysteekseen töhryjä.
Hallitsevin elementti on pistävä homeen aromi. Se oli läsnä jo Koolin lapsuudessa 1980-luvulla, kun hän kävi täällä konserteissa.
– Sanoimme sitä Neuvostoliiton hajuksi.
Sisäänkäynnissä on sentään vielä pieni koppi, jossa kyhjöttää iäkäs vastaanottovirkailija. Hän päästää Koolin alakertaan, Raadio Kukun toimituksen silloiselle ovelle. Kanavan nimi löytyy yhä summerivalikosta.
Kooli lähti täältä laivalle haikeana: radiokanava oli mieluinen työpaikka. Lautalla hän koki hienoisen antikliimaksin.
– Olin pettynyt, kun ei ollut mitään juhlaa viisumivapauden kunniaksi. Ei ilmapalloja eikä serpentiinejä.
